Siivonen: Miksi kilpailemisesta on tullut peikko?

28.2.2017  |  08:28  |  Artikkeli

Saku Siivonen on Tennisliiton maajoukkuetoiminnan vastuuhenkilö.

Olin valmentajana ensimmäisen kerran ulkomailla vuonna 2006 ja reilun kymmenen vuoden aikana olen ollut maailmalla noin 150 kansainvälisessä juniorikilpailussa. Lukuun mahtuu koko kansainvälisen junioritenniksen kirjo: alle 12-vuotiaiden TE-kisoista juniorien Grand Slam -turnauksiin. Alla muutamia huomioita ja ajatuksia asioista, joiden eteen voisimme yhdessä innolla työskennellä ja kuroa matkaa Euroopan huipulle kiinni.

Miten määritellä tennis?

Minulle tenniksessä, kuten kaikissa peleissä, on tarkoitus yrittää voittaa vastustaja sääntöjen rajoissa ja niitä hyödyntämällä. Tenniksessä se tapahtuu lyömällä palloa verkon yli, rajojen sisälle niin, että vastustajalle aiheutuisi mahdollisimman paljon vaikeuksia. Riskejä voi ottaa juuri sen verran, että varmuus vielä säilyy ja voitat yli puolet pisteistä. Ja tenniksen pistelaskusta johtuen tiettyjen pisteiden ja tilanteiden merkitys korostuu: ottelun voi voittaa, vaikka häviäisi enemmän pisteitä kuin voittaa. Onkin uskomatonta nähdä kilpajunioreita, jotka eivät osaa tenniksen sääntöjä! Kuinka hauskaa olisi pelata kännykkäpeliä tai vaikka korttia, jos ei tuntisi sääntöjä tai tietäisi, miten seuraavalle levelille edetään.

Mielestäni jokaisen kilpapelaajan on tiedettävä, mitä säännöt sanovat, jos esimerkiksi tulee pallo toiselta kentältä, pisteet menevät sekaisin, on eri mieltä vastustajan tuomiosta tai vaikka pallo osuu verkkotolppaan. Muuten voi käydä epähuomiossa jopa todella ikävästi: pelaaja esimerkiksi poistuu kentältä luvatta ja hänet diskataan. Oman lisämausteensa sääntökysymyksiin tuo vielä se, että eri organisaatioilla (Suomen Tennisliitto, Euroopan Tennisliitto, Kansainvälinen Tennisliitto, ATP ja WTA) on eroja säännöissään.

Juniorien sääntötuntemus tietysti kasvaa kokemusten myötä, mutta kyllä tässä meillä valmentajilla on iso rooli: ehkä pelaajat voisivat ainakin suurimmat sääntökarikot välttää ja osata huolehtia omista oikeuksistaan. Ja olisi erittäin hyvä, että myös vanhemmat tuntisivat säännöt. Juuri sain todistaa episodia, joka meinasi johtaa jopa fyysiseen kontaktiin. Kreikkalaisen isän veri kuohahti, kun vastustaja tuomitsi selkeästi sisällä olleen pallon ulos hänen tytärtään vastaan. Referee oli katsomossa ja näki tilanteen – tuomiona pallon uudelleen pelaaminen, kuten säännöt sanovat. Seuraavasta selkeästä virhetuomiosta seuraa sitten varoitus ja pisteen menetys.

Usein kuulee puhuttavan yrittämisestä. Mitä se yrittäminen oikein on?

Harjoituksissa tarkoitus olisi varmasti yrittää oppia uusia taitoja, yrittää fyysisesti ja henkisesti parhaansa ja joskus yrittää ylittää omia rajojaan. Mutta pelissä hyvä yritys mielestäni muuttaa muotoaan. Pelissä tarkoitus on sääntöjen rajoissa yrittää voittaa vastustaja kaikin olemassa olevin keinoin. Se on erittäin vaativa, jollei mahdoton tavoite.

Itse olen saanut todistaa paikan päällä yhtä ottelua, jossa kaksi pelaajaa melkein koko ottelun ajan pystyi tähän. Roger Federerillä tuli pieni tyhjä hetki 4,5 tunnin jälkeen, hän hävisi oman syöttönsä ottelun voitosta syöttäessään ja Rafael Nadal kuittasi pokaalin yli 5 tunnin äärimmäisen ponnistuksen jälkeen viidennen erän tie-breakissa. Ottelu oli Rooman Mastersin finaali 2006.

Siinä ottelussa ei jääty voivottelemaan hävittyjä pisteitä tai mahdollisuuksia, ei syytelty säätä, kenttää, vastustajaa tai katsomoa, oltiin fyysisesti ja henkisesti läsnä (lähes) joka pisteessä ja muokattiin omaa taktiikkaa tilanteen niin vaatiessa. Ottelussa yritettiin maksimaalisesti eli keskityttiin niihin asioihin, joilla on merkitystä voiton kannalta ja joihin voi itse vaikuttaa.

Pelaajan ympäristöllä on erittäin suuri merkitys siinä, miten pelaaja oppii yrittämään voittaa. Muutamat huolimattomat kommentit taustajoukkojen suusta huijaavasta vastustajasta, mahdottomasta säästä tai huonosta jännityksestä ovat juuri niitä, joita pelaaja etsii. Jokainen etsii selitystä epäonnistumisilleen, mutta mestarit löytävät ne itsestään. Ja tässä meillä kaikilla on merkittävä rooli, kun pelaaja yrittää oppia yrittämään kaikkensa!

Viime aikoina on paljon puhuttu lasten ja nuorten kilpailemisesta.

Minä näen asian niin, ehkä liiankin yksioikoisesti, että lapset kilpailevat luonnostaan. Totta kai on lapsia, jotka eivät syystä tai toisesta halua kilpailla ja he varmasti löytävät mukavan harrastuksen esimerkiksi musiikin, taiteiden tai liikunnan parista. Mutta monille kilpailu on hyvin luonnollista. Tämän voi helposti todeta koulujen pihoilla, lasten minitennistunneilla tai vaikka bussissa seuratessaan kahta kännykkäpelejä pelaavaa lasta. He kyselevät jatkuvasti toisiltaan, millä levelillä tämä menee ja iloitsevat vilpittömästi onnistumisistaan – ja toisaalta joskus joutuu käsittelemään myös pettymyksiä.

Miksi sitten kilpailemisesta on tullut semmoinen peikko?

Minulla on tähän yksinkertaisena vastauksena aikuiset. Me olemme tehneet kilpailemisesta jotain suurempaa ja vakavampaa kuin peli on: kaksi ottaa toisistaan mittaa, pistetään kaikki peliin, toinen voittaa tänään, ehkä hieman harmittaa, mutta siinähän pelin suola on.

Suomen ja myös esimerkiksi Ruotsin tenniksessä on havaittavissa huolestuttava suunta kilpailemisessa. Niitä, jotka ovat parhaiten sisäistäneet pelin hengen, helposti sorsitaan. Ja en tässä tarkoita tai puolustele ollenkaan huonoa käytöstä tai vastaavaa vaan sitä, että antaa kaikkensa ja pyrkii voittamaan sääntöjen rajoissa. Huolestuttavan tästä ilmiöstä tekee se, että nämä yksilöt helposti vaihtavat lajia ja hiljalleen jopa karttavat koko tennistä. Ja kuten monesti todettu, pelin henki on selvä ja se vaatii tiettyjä henkisiä ominaisuuksia.

Hahmotan osaamista tenniksessä ”pelaamisen portaiden” kautta.

Ensimmäinen porras on pallon toimittaminen toiselle puolelle kerran useammin kuin vastustaja. Seuraavaksi sijoitellaan palloa ja liikutetaan vastustajaa sivusuunnassa, sitten sama kun joutuu itse liikkumaan. Seuraavilla portailla mukaan tulee lisää pelillisiä vaatimuksia, kuten pallon hallitseminen syvyyssuunnassa, kierteiden ja pallon muodon hallitseminen, noususta pelaaminen ja erilaiset vaatimukset syötölle ja palautukselle. Portaat ovat tietysti suhteessa pelaajaan ikään ja tasoon. Portaita voisi verrata tietokonepelin eri tasoihin. Tarkoitus on suorittaa edellinen taso ja edetä seuraavaan. Mikäli epäonnistuu, pitää yrittää uudelleen ja uudelleen. Tässä on nähdäkseni suora analogia tenniksen ja tietokonepelien välillä – ehkä näin voisimme koukuttaa enemmän lapsia hienon lajimme pariin.

Pelaamisen portailla eteneminen vaatii harjoittelun lisäksi selvän suunnan (=pelaamisen portaat) että ajatuksen (=mitä harjoitellaan, sopivat haasteet) ja intohimon kehittyä! Lisäksi vaaditaan vahvaa liikunnallista pohjaa eli motoristen perustaitojen ja koordinatiivisten osatekijöiden vankkaa hallintaa. Nämä ovat kaikki asioita, joissa valmennuksella ja tukijoukoilla on tärkeä osa täytettävänä.

Pidetään huoli siitä, että jokaisella nuorella ja vähän vanhemmallakin pelurilla on mahdollisuudet kehittyä. Raivataan esteitä ja luodaan mahdollisuuksia! Kannustetaan ja opetetaan liikunnalliseen elämäntapaan – pienet valinnat ratkaisevat! Ennen kaikkea nautitaan tenniksestä, joko kilpaillen tai liikkumisen riemusta!

 

Jaa:

Seuraava uutinen: Wennäkoski: Yliopistotennis oiva… →